19 syyskuuta 2013

Alkusyksyn kulunein sinkku

(...ja tällä en nyt tarkoita itseäni. HE HE.)


Satellite Storiesin nousukiitoa on ollut hauska seurata. Taisi olla talvella 2011, kun näin ensimmäistä kertaa bändin livenä Kemissä, nyt jo edesmenneessä Koodissa yhteiskeikalla toisen oululaisbändin Reetan kanssa. Yleisöä oli pienessä baarissa kai ihan mukavasti. Bändi oli silloin vain nimen perusteella tuttu, ja taisin silloin kommentoida että ihan kivan kuuloista ja aika Vampire Weekendiä (ilmiselvä Two Door Cinema Club -vertaus puuttui, koska sekin bändi oli silloin vielä itselleni suht vieras).

Musiikkiblogihypeä seurannut suosio ja esiintymislavat ovat parin vuoden aikana kasvaneet tasaisesti, mutta en siltikään ihan tajunnut yhtyeen suosion mittaa ennen tätä Arenal Sound -festareilla viime kesänä kuvattua videota. Ihan hieman on sieltä Koodista menty eteenpäin - monessa mielessä.



Mutta niin, siihen kuluneimpaan sinkkuun. Keväällä ilmestynyt Scandinavian Girls ei oikein esitellyt mitään uutta puolta bändistä, ja jäi vähän kädenlämpöiseksi tuttavuudeksi. Pari viikkoa sitten youtubeen ja soundcloudiin ilmestynyt Campfire sen sijaan koukutti jo toisella kuulemalla. Siitä löytyy juuri samaa loppukesän kaihoa kuin viime viikolla esitellystä Stachesta, tosin ote on letkeän sijaan ennemminkin kiihkeä. Poljento on Satelliiteille tuttuun tapaan hengästyttävän puolella, mutta soundeissa on tällä kertaa astuttu taustahenkäilyjen mukana vähän eteerisempään, freesiin suuntaan. Lopputuloksena biisi, joka herättää joka kerta vastustamattoman halun juosta sen tahdissa johonkin kauas pois.

Campfire -sinkku ilmestyy virallisesti 18.10, ja herättää kieltämättä mielenkiinnon myös 1.11 ilmestyvää Pine Trails -albumia kohtaan.

Videollakin muuten juostaan.


14 syyskuuta 2013

Lauantaibiisi: Stache - Common Wealth



Päivän biisinä tänään oululaisen Stachen uusi sinkku Common Wealth - hyväntuulista, syyskesäisen haikeaa ja komeasti kaikuvaa poprockia. Tuo nopeasti mieleen toisen oulubändin, Morleyn, eikä vähiten lauluäänen ansiosta, jota olisin voinut hyvinkin luulla Pentti Amoreksi. Tekstissä pohditaan vanhaa tuttua ajatusta, kuinka kaikki tarvii jonkun ollakseen joku. Alussa ja lopussa puhaltimet täytelöittävät mukavasti soundia, mutta biisin varsinainen sielu on tarttuvassa pianoriffissä, joka nostaa biisin perusrallatuksesta uudelle tasolle.

Olen nähnyt Stachen livenä muistaakseni kerran, ja silloin se jäi mieleen mukavasti funkkaavana rokkailuna, joka kaipasi kuitenkin vielä lisää persoonallisuutta. Siihen suuntaan nojaakin vielä jonkin verran tuplasinkun toinen raita Lunarctic. Common Wealthissa on kuitenkin suoraviivaisen retroilun sijaan jo ilahduttavasti omaa, tunnistettavaa soundia, jota kuulisi mieluusti lisää. Peukut pystyyn, että lokakuun lopulla ilmestyvä debyyttialbumi tarjoaa lisää tätä!

08 syyskuuta 2013

Minä ja vanha lukiokaverini Alex Turner

Muutama viikko sitten se alkoi. Arctic Monkeysin Do I Wanna Know? alkoi yhtäkkiä kolmannella kuulemalla kuulostaa helkkarin hyvältä. Siitä jumitus sitten levisi toiseen uuteen sinkkuun (Why'd You Only Call Me When You're High?), sitten viimeisimpään levyyn ja sen kautta pariin sitä edeltävään. Ja oli kuin olisi päässyt uudelleen jutun juuresta kiinni vanhan ystävän kanssa, jota ei ole muutamaan vuoteen nähnyt kuin korkeintaan ohimennen.



Whatever People Say I Am, That's What I'm Not oli yksi lukion alkuaikojen kuunnelluimpia levyjä. Näin jälkeenpäin mietittynä sillä on varmasti ollut vaikutusta oman musiikkimakuni kehittymisessä siihen suuntaan, mitä se nyt on. Varsinkin, kun se ilmestyi juuri niihin aikoihin, kun musiikkimaailman seuraaminen alkoi kiinnostaa, ja pääsin tuoreeltaan ihmettelemään uutta, raikasta soundia ja vastustamattoman tarttuvia biisejä. 2000-luvun alussa kun olin ollut vielä sen verran nuori, että esimerkiksi monta tajuntaa räjäyttäneet The Strokesin ja Interpolin debyyttialbumit löysin vasta jälkeenpäin. Arctic Monkeys oli kuitenkin 15-vuotiaalle YleX:n suurkuluttajalle(kin) sopivan helppo tarttua kiinni. Ja hei, Alex Turnerin Sheffield-aksentti... olihan siinä nyt lukiolaistytön korvaan jotain erittäin puoleensavetävää (no okei, on edelleen).



Innostus ei kuitenkaan ollut kovin kestävää, sillä kakkoslevyllä tyyli muuttui sen verran, että mielenkiintoa ei riittänyt syventyä siihen pintakuuntelua enempää, ja niin Arctic Monkeys ja minä vieraannuimme toisistamme. Ajoittain on tullut edelleen popitettua debyyttilevyä kun sille tuulelle sattuu, mutta huumaavaa R U Mine? -biisiä lukuunottamatta en ole jaksanut suuremmin innostua bändin tekemisistä. Kunnes sitten.

En oikeastaan ole ihan varma, kuuluiko Arctic Monkeys edes silloin aikoinaan ihan ykkössuosikkeihin. Joten ehkä ennemmin kuin sydänystävän, taisin löytää uudelleen vanhan lukiokaverin, jonka kanssa huomaa vasta nyt, kuinka paljon yhteistä meillä oikeastaan onkaan.



P.S. Jännä muuten huomata, kuinka Wincaven Laurin tuore Arctic Monkeys -pohdiskelu on lähes peilikuva omastani - sekä fanitushistorian että uuden tuotannon osalta. No, uusi levy AM ilmestyy huomenna, joten silloin tämä uudelleenlämmennyt tuttavuus todella testataan!