Vielä kerran Reflektor

Arvio on julkaistu Lapin ylioppilaslehden numerossa 4/13.

Olen rakastanut Arcade Firea siitä lähtien, kun satuin vuosia sitten näkemään Ylen esittämän tallenteen Glastonbury-festivaalilta. Istuin yksin television edessä pimeässä talossa ja mietin, miten olen voinut elää melkein kahdeksantoista vuotta ilman tätä maailman kauneinta musiikkia. Sen jälkeen yhtye on onnistunut viemään jalat altani kerta toisensa jälkeen – kerran melkein kirjaimellisesti, kun solisti Win Butler Helsingin-keikan päätteeksi hyppäsi yleisöön puoliksi minun päälleni.

Kun julkistettiin tieto siitä, että LCD Soundsystem –yhtyeen James Murphy tuottaisi Arcade Firen tulevan pitkäsoiton, oli viimeistään silloin selvää, että tiedossa olisi aivan uudenlainen Arcade Fire –albumi. Vaikka edellinen, Grammy-palkittu The Suburbs (2010) oli soundiltaan orgaanisempi kuin sitä edeltäneet Funeral (2004) ja Neon Bible (2007), bändille tunnusomainen mahtipontisuus ja pakahduttavuus olivat silti edelleen tallella. Mahtaileva on myös uusi pitkäsoitto ainakin kestoltaan – kahdelle levylle on ahdettu 75 minuuttia musiikkia.

Valitettavasti majesteettisuus ei tällä kertaa käy yhtyeeltä yhtä vaivattomasti kuin aiemmin. Ensinnäkin levynjärkäleessä on helposti puoli tuntia ylimääräistä. On haluttu kokeilla vähän kaikenlaista, minkä johdosta albumi on kovin levällään. Bändi on kuulemma käynyt hakemassa vaikutteita myös Karibialta, mikä kuuluu vahvasti kautta linjan. Esimerkiksi salsarytmeillä ratsastava Here Comes The Night Time on tavallaan ihan hilpeä tapaus, mutta jää kuitenkin enimmäkseen pikkunätiksi iloitteluksi.

Ensimmäiseksi sinkuksikin irroitettu nimikappale Reflektor on mukavasti rullaava diskopala. Saksofoneineen kaikkineen biisi kumartaa vahvasti sillä vierailevan David Bowien 1980-luvun tuotannon suuntaan. Ykköslevyn päättävä kaksikko You Already Know ja Joan of Arc ovat sekä soundiltaan että rakenteeltaan enemmän perusrokkailua pikku twisteillä – toimivaa sellaista.

Albumin parasta antia on kakkoslevyn It’s Never Over (Hey Orpheus), joka alkaa lupaavasti Mew-tyylisillä kitaroilla ja onnistuu pitämään otteessaan koko lähes seitsemänminuuttisen kestonsa ajan. Biisi vuoroin paisuttelee ja vuoroin pidättelee, väläyttäen juuri sitä kohtalokkuutta, jonka vuoksi niin moni – tai ainakin minä – yhtyettä rakastaa. Albumin eeppisintä puolta esittelee toinen kakkoslevyn kohokohta Afterlife. Myös tästä biisistä voi päätellä, että kasaribowiet on kuunneltu.

Siitä yhtyeelle voi nostaa hattua, että se ei ainakaan pelkää uudistaa jo maailman parhaaksi indierokiksi kehuttua reseptiään. Uudet ideat olisivat vaan tällä kertaa kaivanneet vielä hieman kypsyttelyä ja reilusti tiivistämistä. Muutama toimiva ralli ja pari täysosumaa, mutta niitä kuunnellakseen ei välttämättä maksa vaivaa kuunnella koko levyä läpi.

Iisa pyörittää

Iisan ensimmäisten sinkkujen julkaisuajankohdista päätellen taustatiimi on ymmärtänyt, mihin biisit parhaiten sopivat: perjantai-iltapäivään, kun saa karistaa menneen viikon hartioiltaan ja hypähdellä kepeästi kohti viikonloppua.

Uuden S€ pyörittää -sinkun videolla hypähdellään tällä kertaa törkeät kasaripusakat päällä ankeanharmaassa kerrostalomiljöössä. Lisäksi on moottoripyöriä, hyppynaruja ja jumppanauhojen heiluttelua.

Ja se biisi - kyllähän se pyörittää. Biitti on konstailematon ja tarttuva. Tykkään, vaikka en ehkä ihan yhtä paljon kuin edellisestä sinkusta. Laitetaanpa nyt sekin vielä tähän, koska perjantai.

Saako rokkia soittamalla naisia, Mushmouthed Talk?

Levyarvio ja haastattelu on julkaistu Lapin Ylioppilaslehden numerossa 3/13.

Yksi tämän syksyn hypetetyimmistä kotimaisista debyyttialbumeista on epäilemättä oululaistrio Mushmouthed Talkin Foggy Notion. Arvioissa ei ole syyttä heitelty ilmoille sellaisia klassikkonimiä kuin The Stooges, The Sonics ja The Velvet Underground, jonka biisistä on napattu myös albumin nimi. Bändin soundissa ja rouheissa riffeissä on mahtavaa autotallimeininkiä – öljyn, hien ja läikkyneen kaljan voi melkein haistaa. Kitarat surisevat suorastaan täydellisesti. Paikoittain kömpelön englannin antaa helposti anteeksi, koska tunne välittyy sitäkin selkeämmin. Tavallaan rallikuskiaksentti jopa sopii kokonaisuuteen.

Levyn avauskappale Catch Catch tempaisee Stooges-pianollaan mukaansa välittömästi. Rauhallisemmin keinuva nimikappale Foggy Notion taas viettelee kuulijan pikkuhiljaa. Albumin selkein hittikaksikko on albumin loppupuolella peräjälkeen kuultavat Baywatch Babys, joka olisi surffimeininkeineen ihan kotonaan myös indiediskon tanssilattialla, sekä Love Is Hope, jonka rokkirunttausta kuunnellessa ei yksinkertaisesti voi pysyä paikallaan. Rumpali Joonas Mannisen laulamat Light ja Places in Movies tuntuvat rauhallisuudessaan ensi alkuun hieman irrallisilta albumikokonaisuuteen nähden, mutta tuovat toisaalta levylle mukavaa syvyyttä.

Joskus bändit, joiden debyyttialbumi saa osakseen ylenpalttista hehkutusta, eivät enää vastaakaan odotuksiin siinä vaiheessa kun päästään livetilanteeseen. Mushmouthed Talkin kohdalla se pelko on onneksi turha. Kuten muutkin oikeat rokkibändit, elävänä tämäkin yhtye on nimittäin parhaimmillaan.

 

Kyselin Lapin Ylioppilaslehden nimissä yhtyeen laulaja-kitaristi Lauri Sukaselta levynteosta ja tulevan talven suunnitelmista. Samalla kaiveltiin menneiden Rovaniemen keikkareissujen muistoja. 

Levytätte 22-Pistepirkko –yhtyeen Bone Voyage –levymerkille. Miten päädyitte sinne? 

Läheteltiin valmista levyä eri levy-yhtiöihin ulkomaillekin ja sitten pitkän odottelun jälkeen ainoa myönteinen vastaus tuli Saksasta Bone Voyagelta ja se tuntuu olevan meille hyvä kansainvälinen levy-yhtiö. Päätös oli siltä osin itsestään selvä että kukaan muu ei halunnu julkasta tuota levyä. Suomessa juntit sano että se levy on vielä ihan demo.

Mitä levyjä/artisteja itse kuuntelitte levyntekoprosessin aikana? Kangasteliko mielessä jokin ”ihannealbumi”, jota kohti Foggy Notionia pyrittiin viemään? 

"Täydellinen rock-vinyyli" piti alusta lähtien tehä. Hyviä biisejä ja tarpeeks lyhyt. Nick Cave and the Bad Seedsin Dig Lazarus Digillä on kovia biisejä! Sitä kuunneltiin kun tehtiin biisejä levylle joskus viime kesänä.

Miltä albumin mediassa keräämä hehkutus tuntuu? Yllättikö se, vai tuntuiko jo levyä tehdessä että ”nyt muuten tehdään ensi vuoden paras kotimainen debyytti”? 

Hehkutus rules ok. Kyllä sen arvas että ainakin osa ihmisistä tykkää tuosta levystä paljonkin ja onneksi osa niistä ihmisistä sattui olemaan musatoimittajia.

Mitä bändillä on suunnitelmissa ensi talvena? Ehittekö Rolloon? 

Levy julkaistaan myös Saksassa ja lokakuussa ollaan ainakin Saksassa keikoilla ja vuodenvaihteessa pitäs keikkailla Suomessa ja varmaan sinne Rolloonkin tullaan. Kerran Rollossa pussasin jotakin miestä kitarasoolon aikana. Ja mut heitettiin taksista ulos vaikka olin ihan varma että oon menossa niitten mimmien luokse jatkoille.

Saako rokkia soittamalla naisia? 

Saa.

Kuinka käännyttää PMMP-skeptikko

Julkaistaan levyllinen varsin onnistuneesti uudelleensovitettuja versioita vanhoista PMMP-biiseistä. Tuottajaksi tuodaan Múm-yhtyeessäkin vaikuttanut Samuli Kosminen, jotta bloggari voi yllättyä iloisesti että täähän on niinkuin PMMP olisi palkannut taustabändikseen Sigur Rósin. Tehdään varsinkin Päiväkoti-hitistä Sufjan Stevens -torvineen niin tyhjentävä, toiveikkuuden ja raastavien erofiilisten välimaastossa tasapainoileva versio, että bloggarin kivisydän sulaa.

Kun kiinnostus on näin herätetty, saadaan bloggari vielä muutaman kaverin yllytyksellä ostamaan lippu yhtyeen pohjoisimmalle jäähyväiskiertueen keikalle. Ettei vain sitten jälkeenpäin vasta tajua bändin hienoutta, niinkuin tälle jälkijunassa matkustavalle bloggarille voisi hyvinkin käydä.

Keikalla aloitetaan häpeilemättömästi Rusketusraidoista ja edetään tuotannon läpi levy kerrallaan, energiassa, pyrotekniikassa, tulishowssa ja ennenkaikkea laadukkaassa pop-musiikissa säästelemättä. Samalla hyppyytetään ja laulatetaan ennen niin PMMP-kriittistä bloggaria hengästymiseen saakka. Bloggarin lempparikappale Jeesus ei tule oletko valmis vedetään niin hienosti ja sellaisen demonisen tulishown säestämänä, että viimeistään silloin bloggari on sulaa vahaa.

Kaksi tuntia keikan jälkeen bloggarin ääni katoaa kokonaan ja tämä toteaa vain että oli se sen arvoista.

Kuvat: edellämainittu ex-PMMP-skeptinen bloggari.

Alkusyksyn kulunein sinkku

(...ja tällä en nyt tarkoita itseäni. HE HE.)

Satellite Storiesin nousukiitoa on ollut hauska seurata. Taisi olla talvella 2011, kun näin ensimmäistä kertaa bändin livenä Kemissä, nyt jo edesmenneessä Koodissa yhteiskeikalla toisen oululaisbändin Reetan kanssa. Yleisöä oli pienessä baarissa kai ihan mukavasti. Bändi oli silloin vain nimen perusteella tuttu, ja taisin silloin kommentoida että ihan kivan kuuloista ja aika Vampire Weekendiä (ilmiselvä Two Door Cinema Club -vertaus puuttui, koska sekin bändi oli silloin vielä itselleni suht vieras).

Musiikkiblogihypeä seurannut suosio ja esiintymislavat ovat parin vuoden aikana kasvaneet tasaisesti, mutta en siltikään ihan tajunnut yhtyeen suosion mittaa ennen tätä Arenal Sound -festareilla viime kesänä kuvattua videota. Ihan hieman on sieltä Koodista menty eteenpäin - monessa mielessä.

Mutta niin, siihen kuluneimpaan sinkkuun. Keväällä ilmestynyt Scandinavian Girls ei oikein esitellyt mitään uutta puolta bändistä, ja jäi vähän kädenlämpöiseksi tuttavuudeksi. Pari viikkoa sitten youtubeen ja soundcloudiin ilmestynyt Campfire sen sijaan koukutti jo toisella kuulemalla. Siitä löytyy juuri samaa loppukesän kaihoa kuin viime viikolla esitellystä Stachesta, tosin ote on letkeän sijaan ennemminkin kiihkeä. Poljento on Satelliiteille tuttuun tapaan hengästyttävän puolella, mutta soundeissa on tällä kertaa astuttu taustahenkäilyjen mukana vähän eteerisempään, freesiin suuntaan. Lopputuloksena biisi, joka herättää joka kerta vastustamattoman halun juosta sen tahdissa johonkin kauas pois.

Campfire -sinkku ilmestyy virallisesti 18.10, ja herättää kieltämättä mielenkiinnon myös 1.11 ilmestyvää Pine Trails -albumia kohtaan.

Videollakin muuten juostaan.

Lauantaibiisi: Stache - Common Wealth

Päivän biisinä tänään oululaisen Stachen uusi sinkku Common Wealth - hyväntuulista, syyskesäisen haikeaa ja komeasti kaikuvaa poprockia. Tuo nopeasti mieleen toisen oulubändin, Morleyn, eikä vähiten lauluäänen ansiosta, jota olisin voinut hyvinkin luulla Pentti Amoreksi. Tekstissä pohditaan vanhaa tuttua ajatusta, kuinka kaikki tarvii jonkun ollakseen joku. Alussa ja lopussa puhaltimet täytelöittävät mukavasti soundia, mutta biisin varsinainen sielu on tarttuvassa pianoriffissä, joka nostaa biisin perusrallatuksesta uudelle tasolle.

Olen nähnyt Stachen livenä muistaakseni kerran, ja silloin se jäi mieleen mukavasti funkkaavana rokkailuna, joka kaipasi kuitenkin vielä lisää persoonallisuutta. Siihen suuntaan nojaakin vielä jonkin verran tuplasinkun toinen raita Lunarctic. Common Wealthissa on kuitenkin suoraviivaisen retroilun sijaan jo ilahduttavasti omaa, tunnistettavaa soundia, jota kuulisi mieluusti lisää. Peukut pystyyn, että lokakuun lopulla ilmestyvä debyyttialbumi tarjoaa lisää tätä!

Minä ja vanha lukiokaverini Alex Turner

Muutama viikko sitten se alkoi. Arctic Monkeysin Do I Wanna Know? alkoi yhtäkkiä kolmannella kuulemalla kuulostaa helkkarin hyvältä. Siitä jumitus sitten levisi toiseen uuteen sinkkuun (Why'd You Only Call Me When You're High?), sitten viimeisimpään levyyn ja sen kautta pariin sitä edeltävään. Ja oli kuin olisi päässyt uudelleen jutun juuresta kiinni vanhan ystävän kanssa, jota ei ole muutamaan vuoteen nähnyt kuin korkeintaan ohimennen.

Whatever People Say I Am, That's What I'm Not oli yksi lukion alkuaikojen kuunnelluimpia levyjä. Näin jälkeenpäin mietittynä sillä on varmasti ollut vaikutusta oman musiikkimakuni kehittymisessä siihen suuntaan, mitä se nyt on. Varsinkin, kun se ilmestyi juuri niihin aikoihin, kun musiikkimaailman seuraaminen alkoi kiinnostaa, ja pääsin tuoreeltaan ihmettelemään uutta, raikasta soundia ja vastustamattoman tarttuvia biisejä. 2000-luvun alussa kun olin ollut vielä sen verran nuori, että esimerkiksi monta tajuntaa räjäyttäneet The Strokesin ja Interpolin debyyttialbumit löysin vasta jälkeenpäin. Arctic Monkeys oli kuitenkin 15-vuotiaalle YleX:n suurkuluttajalle(kin) sopivan helppo tarttua kiinni. Ja hei, Alex Turnerin Sheffield-aksentti... olihan siinä nyt lukiolaistytön korvaan jotain erittäin puoleensavetävää (no okei, on edelleen).

Innostus ei kuitenkaan ollut kovin kestävää, sillä kakkoslevyllä tyyli muuttui sen verran, että mielenkiintoa ei riittänyt syventyä siihen pintakuuntelua enempää, ja niin Arctic Monkeys ja minä vieraannuimme toisistamme. Ajoittain on tullut edelleen popitettua debyyttilevyä kun sille tuulelle sattuu, mutta huumaavaa R U Mine? -biisiä lukuunottamatta en ole jaksanut suuremmin innostua bändin tekemisistä. Kunnes sitten.

En oikeastaan ole ihan varma, kuuluiko Arctic Monkeys edes silloin aikoinaan ihan ykkössuosikkeihin. Joten ehkä ennemmin kuin sydänystävän, taisin löytää uudelleen vanhan lukiokaverin, jonka kanssa huomaa vasta nyt, kuinka paljon yhteistä meillä oikeastaan onkaan.

P.S. Jännä muuten huomata, kuinka Wincaven Laurin tuore Arctic Monkeys -pohdiskelu on lähes peilikuva omastani - sekä fanitushistorian että uuden tuotannon osalta. No, uusi levy AM ilmestyy huomenna, joten silloin tämä uudelleenlämmennyt tuttavuus todella testataan!

Olavi Uusivirta - Tiet etäisyyksiin

On hetkiä, jolloin koti-ikävä kouraisee vieraalla mantereella erityisen konkreettisesti. Kuten silloin, kun Olavi Uusivirta julkaisee uuden kappaleen, joka saa enemmän kuin mitään muuta toivomaan, että voisi juuri nyt olla nelivitosen tanssilattialla parhaan tanssikaverin kanssa toivomassa kyseistä kappaletta (plus tietenkin aina se pakollinen onko sulla mittään Smithsiä tai Joy Divisionia).

Ennen kuin kuolen (kuuntelen uutta David Bowieta)

Aamun suurimman yllätyksen tarjoili facebook-feedin kautta Nuorgam: David Bowien uusin single Where are we now? löytyy täältä ja albumi The Next Day on luvassa maaliskuun alussa. Ihan kelpo kappale. Vielä enemmän olen kuitenkin innoissani siitä, että Bowien leiristä ylipäätään kuuluu jonkinlaisia elonmerkkejä. Miten ois Pohjois-Amerikan kiertue keväällä, jooko jooko jooko?


Polveilevat uudenvuodenlupaukseni taas voisi tiivistää tähän Minä ja Ville Ahosen uutukaiseen. Ensikuulemalla en ollut varma, mitä ajatella, mutta nyt olen jo auttamattomasti koukussa.



Miksi olisin enää alakuloinen, enhän haluaisi olla kukaan toinen. Niinpä.