30 syyskuuta 2010

aika fiiliksissä uuesta Delay Treessistä

Onko mitään parempaa tunnetta kuin omistaa upea uusi levy, jonka haluaa (ja pystyy, ja saa) laittaa heti viimeisen biisin hiljennyttyä uudelleen (ja uudelleen, ja uudelleen...) soimaan? Ehkä, mutta miten sitä nyt tämmöinen sisäänpäinkääntynyt popaddikti muusta tietäisi.


Posti toi myös muutaman muun pitkään ostoslistalla olleen herkun: 
 Interpolin Anticsin sekä Robynilta Body Talk pt. 1:n sekä pt. 2:n.

Tämäniltainen kauppareissu taitaa kyllä lykkääntyä huomiseen - tämän levyn äärestä ei niin vain irrottauduta. Roskat ehkä voisi viedä, juuri ja juuri.

Syyttäkää nälkäkuolemastani Delay Treesiä.

24 syyskuuta 2010

nämä päivät on lyhyitä, lyhyemmiksi käyvät

Koska joku käväisi eilisessä open stage -illassa heittämässä lavalla Elokuun kruunun, olen luonnollisesti tänään kuunnellut pelkkää CMX:ää. Joko mainitsin, että olen vaikutuksille altis?



Ei suhteeni CMX:ään mitenkään erityisen läheinen ole (synnyin kymmenen vuotta liian myöhään), mutta kyllä tämä johonkin nostalgiahermoon (ja kotiseutuhermoon) silti iskee. Varsinkin näin sateisena syyspäivänä. Jos viisi vuotta nyt on tarpeeksi pitkä aika, että tätä voi nostalgiaksi sanoa.


Ja onhan se Kultanaamio edelleen yksi parhaista suomalaisista biiseistä ikinä. Ihan jos totta puhutaan.

19 syyskuuta 2010

Suuresti odotettu, kauan kaivattu

Nettiyhteys siis, ja sen myötä Spotify sekä syyskuun soittolista, jota ei-niin-yllättäen hallitsevat edelleen ne samat vanhat äijät. Mutta on siellä (ehkä) muutakin ja tulee varmasti vielä lisää, joten klikkaa jos kiinnostaa!



Jos kuuntelet Antonya väsyneenä ja/tai herkässä/sekavassa mielentilassa, en vastaa seurauksista. Nenäliinapakettia voisin ainakin suositella lähistölle.

10 syyskuuta 2010

Pappamusiikkia

Tiedä sitten johtuuko jatkuvasta uusien asioiden ja ihmisten tulvasta vai vain nettiyhteyden ja Spotifyn puutteesta, mutta viimeiset pari viikkoa olen joka tapauksessa luottanut musiikkivalinnoissa uusimpien villitysten sijaan tuttuun, turvalliseen ja vanhoihin miehiin. Mikä nyt ei itse asiassa normaalista hirveästi poikkea. Kovassa kulutuksessa ovat olleet niin Ziggy Stardustit, Blonde On Blondet kuin Famous Blue Raincoatit. Lisäksi eilisissä fuksiaisten jälkeisvapinoissa koin Five Yearsin maailmanlopputunnelmat sattuneesta syystä hyvinkin läheisiksi...



Kirjavalinnoissa mennään samalla linjalla - Mark Spitzin David Bowie (alkup. Bowie: A Biography) on nyt puolessavälissä ja varmaankin paras koskaan lukemani elämäkerta (mistä olin vakuuttunut viimeistään Arcade Fire -aiheisen prologin jälkeen). Suosittelen lämpimästi. Spitz nimittäin onnistuu kertomaan samassa paketissa kaiken oleellisen sekä sopivasti nippelitietoa pitäen silti yllä lukijan mielenkiintoa. Varsinkin muusikkojen ja yhtyeiden biografioissa kun tahtoo helposti tulla yksityiskohtaähky ja kierot managerit ja legendaariset tuottajat menevät ennen pitkää (ainakin allekirjoittaneen) mielessä sekaisin.

"If the record business loved music as much as Marc Spitz does, there would still be a record business.” —Dan Kennedy

Samalla on tullut kahlattua läpi Bowien tuotantoa läpi albumi kerrallaan sitä mukaa kun se kirjassa esiintyy. Ehkäpä tätä tyyliä voisi soveltaa myös muihin vanhoihin setiin artisteihin, joiden tuotantoa tuntuu joskus olevan kertakaikkiaan liikaa eikä tiedä mistä aloittaisi.