29 heinäkuuta 2010

Aussien tanssiinkutsu

Cut Copy ja French Horn Rebellion Tavastialla 27.7

Ensinnäkin pyydän anteeksi edellisen postauksen otsikon epätarkkuutta. Luonnollisesti sen olisi pitänyt kuulua Saunaan Tavastialle. En tosiaan ole varma hikoilinko enemmän siellä varsinaisessa saunassa vai illan keikalla. Kallistun jälkimmäiseen.

Huutelin myös tanssittajia yksinäiselle neidolle, mutta enpäs arvannut, että kutsuun vastaisi French Horn Rebellionin pörröpäinen jäsen. Käyhän se näinkin.

Lämppäribändi oli minulle aika tuntematon tapaus, ja ensivaikutelma olikin aika positiivinen. Yleinen tanssittavuus ja meininki toimi, mutta biisimateriaali oli vielä aika tasaista huttua. Lupaavaa silti, lupaavaa! Vanhaa puhallinorkesterilaista tietenkin ilostutti erityisesti se lavalla nähty french horn.

"What happened then?"
"We were together the whole night."
"And then?"
"Then she heard I play french horn. AND I NEVER SAW HER AGAIN!"



Cut Copyn astuessa lavalle tunnelma oli jo odottavan hikinen, mutta itse en ainakaan osannut odottaa ihan sellaista diskoinfernoa mikä saatiin kokea seuraavan reilun tunnin aikana. Toisen biisin jälkeen väsyin kyynärpäihin ja siirryin suosiolla kakkosrivistä muutaman metrin taaemmas. Kannatti, mahtui tanssimaankin!

Ja tanssiahan kelpasi. Keikan aloittaneen Lights & Musicin ja ihan viimeisen Out There On The Icen välillä ei tullut paljoa seisottua paikallaan. Uudet biisit nostivat odotukset korkealle tulevan albumin suhteen - miksi tammikuuhun on vielä niin kauaaan? Vanhoista helmistä livenä potkivat erityisesti ihana Feel the Love sekä varsinaisen setin lopettanut Hearts on Fire, joka viimeistään nosti kaikkien kädet ilmaan ja jalat irti lattiasta. OU JEE.



Jos ei vielä tullut selväksi, niin en ole koskaan, ikinä, milloinkaan hikoillut minkään keikan aikana lähellekään näin paljon. Paidasta irronnutta tummaa nöyhtää oli joka paikassa ja olkalaukun nahkahihnakin oli hiestä märkä. Minä tiedän, että halusitte kuulla juuri nämä likaiset yksityiskohdat.



Hyvä meininki on silloin, kun ei tiedä onko ilmassa lentävä neste hikeä vai nestehukkaiselle yleisölle tarjottua vettä. Tai kenties jotain muuta.

27 heinäkuuta 2010

Saunan kautta Tavastialle



Tällä kertaa en saanut värvättyä keikkaseuraa mukaan, mutta eipä tuo ole ennenkään menoa ratkaisevasti haitannut. Saa tulla tanssittamaan, olen se joka kimaltaa. Muutenkin kuin hiestä siis.

No olinhan se minäkin siellä

Muse, White Lies ja Manna Kaisaniemen puistossa 19.7

Kai viikon takaisestakin keikasta saa vielä kirjoittaa? Jos siitä jotain muistaa?

Huolimatta liian lämpimistä juomista ja kotiin unohtuneista korvatulpista, oli viime viikon maanantai Kaisaniemen puistossa ehdottomasti positiivinen kokemus, kirjoittaa Ocean of Noise -blogin erittäin epäpätevä perustaja.

Ensimmäisenä lämppärinä kuultiin Mannaa. Vaikka taisinkin keskittyä enimmäkseen Mikko Joensuuhun (jolle olen suunnitellut kaikessa hiljaisuudessa tekeväni Boratit), ei käy kieltäminen etteikö Manna olisi myös musiikillisesti toiminut paikoin hyvinkin kivasti.



Oli mukava huomata, kuinka toinen lämppäri White Lies oli kasvanut isolle lavalle jo viime vuoden Flow'hun verrattuna. Laulajakaan ei seisonut enää koko aikaa kädet selän takana (uusi lempiele näyttikin olevan rinnan takominen) ja jopa hymyili ja lähes joka biisin välissä. Lopettivat vielä suosikkibiisiini levyltään, hyvä hyvä!



No se Muse sitten. En tiedä mikä siinä oli, mutta olipahan hauskaa! Lavaesiintymistä, eläytymistä ja yleisökontaktia ei voi sanoa mitenkään räiskyväksi, mutta jokin (öö, jos vaikka se musiikki?) veti silti hyppimään, tanssimaan ja laulamaan ensimmäisistä biiseistä loppuun asti. Uusien biisien kohdalla saikin pitää sopivasti taukoa, ne kun eivät juuri iske. Onneksi eivät kuitenkaan soittaneet niitä kuin muutaman.

Osa positiivisesta yllättymisestäni johtui ymmärrettävästi siitä, etten lähtenyt keikalle mitenkään järjettömin odotuksin - onneksi, sillä nyt oli varaa ylittää ne reippaasti! Ei mennyt pönötykseksi niinkuin pelkäsin, olin itsekin yllättynyt siitä kuinka innoissani oikeasti olin. Mutta minkäs teet kun bändi tiputtelee tasaisesti kaikki eniten toivomani biisit - Map of The Problematique, Feeling Good, Starlight, Hysteria... En tajunnutkaan että tykkään Musesta oikeasti näin paljon. Jännä!



Joskus enemmän on enemmän. Iik!

24 heinäkuuta 2010

Early Morning Rain

Olin hirvittävän pettynyt, kun aamulla herätessäni huomasin, että kovasti odottamani sadepäivä oli näköjään mennyt jo aamuyöllä ohi. Onneksi on sentään viileää ja pilvistä, eikä mikään estä minua viettämästä henkistä sadepäivää.

Olen juonut mukikaupalla Sadepäivän Iloa, kuunnellut koko päivän sademusiikkia ja tehnyt torireissun vanhat risat kumpparit jalassa. Luulen, että jalkani eivät olleet kuivaharjoittelusta niin pahoillaan, sillä kumppareissa on takasaumassa kantapään kohdalla noin kymmenen sentin pituinen halkeama. Muuten hyvät kumpparit, mutta eivät oikein pidä vettä...



Tämä kappale kuuluu sadepäiviin aina ja ikuisesti. Nyt keittämään lisää teetä.

16 heinäkuuta 2010

Uutta Cut Copya!

Niin, että sitä mitä otsikko kertoo. Saatavilla Cut Copyn kotisivuilta, jos vain viitsii liittyä bändin postituslistalle.



Kuulostaa ensinnäkin yllättävän 60-lukulaiselta, ja toisekseen ihan mahtavalta. Tätä on kesä käännettynä musiikiksi. Ah, yhtäkkiä en malttaisi millään odottaa heinäkuun 27:ttä.

Minä siis tykkään ja täysillä, mites te muut?

15 heinäkuuta 2010

Terveisiä subtropiikista

Se kuuluisa h-kirjaimella alkava sääilmiö on näemmä lamauttanut myös blogini. Tai oikeastaan se ilmiö yhdistettynä ruumiillisen kunnon rappeutumaan, semi-ruumiilliseen työhön ja pitkiin illallisiin puutarhassa auringonlaskun aikaan.

Lämpömittarin lukeman lähennellessä kolmeakymmentä ja fyysisen tilan nestehukkaa ei juuri jaksa pingottaa muun kuin vedenjuonnin suhteen. Musiikki ei ole poikkeus. Tällaisina päivinä en jaksa liian kovaäänistä, ahdistavaa tai liian teollisen kuuloista musiikkia. Tarvitsen jotain luomua, kevyttä, harmonista.

Nick Draken Bryter Layter täyttää nämä vaatimukset ehkä parhaiten maailmassa ja saa näinollen minulta luokituksen täydellinen kesälevy. Siitä huolimatta, että uusimman Rumban pääkirjoituksessa mainittiin Nick Drake nimenomaan syysiltojen musiikkina, "jota harva jaksaa kesäisin facebook-statuksissaan hehkuttaa". Ha ha, te rajoittuneet!



Minusta on ihanaa jumittaa. On mahtavaa, kun löytää niin hyvän levyn tai artistin, että voi ties kuinka pitkään aivan autuaana ja onnellisena kuunnella sitä ja vain sitä. Tämän levyn kanssa on tainnut viime viikkoina käydä niin. Välillä sain aikaiseksi tutustua uusimpaan Kentiin, mutta sitten palasin taas Bryter Layteriin, joka ei vertailussa ainakaan hävinnyt. Sori, Kent.



Joskus ei tarvitse kuin sen yhden täydellisen levyn, jonka voi aina loppuun päästyään laittaa soimaan alusta uudelleen. Ja uudelleen, ja uudelleen. Kunhan muistaa välillä juoda lasin vettä.

10 heinäkuuta 2010

Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinikeltaista, jotain lainattua

Minulla on ollut vaikeuksia päättää mitä mieltä olen tästä Kentin uusimmasta.

En plats i solen tuli varmasti kaikille tuotantotiimin ulkopuolisille jonkinasteisena yllätyksenä, enkä kuulemani mukaan ollut ainoa, joka toivoi Kentin yllättävän myös soundillisesti tekemällä kesäisen kitararokkilevyn. Vaan ei. Ei ihan ainakaan. Nimittäin kyllä ne synat pauhaavat siellä edelleen, mutta eivät ihan niin päällekäyvästi kuin viime syksyn Rödissä. Kent tuntuu löytäneen sopivan tasapainon konetaustojen ja perinteisen kitarapohjaisen tyylinsä välille.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin lähinnä hämmentynyt, mutta kaiut 1990-luvun Kentistä yhdistettynä raikkaan kesäiseen tunnelmaan voittivat minut puolelleen jossain neljännen kuuntelukerran paikkeilla. En silti usko, että En plats i solen tulee jäämään suureksi merkkipaaluksi Kentin uralla ainakaan minun levyhyllyssäni. En usko, mutta eihän sitä voi tietää.



Nyt kyllä saatoin vähän puhua itseni pussiin, sillä juuri ne konevetoisimmat biisit tuntuvat kolahtavan kaikkein kovimmin, hahaa. Ismael on levyn alkupuolen ja Gamla Ullevi loppupuolen kohokohta, kumpikin raikkaita, tanssittavia ja kertosäevetoisia tapauksia. Kun jälkimmäinen julkaistiin noin kuukausi sitten singlenä yhtäaikaa Skisser för sommarenin kanssa, pidin Gamla Ullevia niistä kahdesta heikompana. Ei sillä, että Skisser för sommarenissakaan varsinaisesti mitään vikaa olisi, mutta eihän tällaisella introlla vaan voi mennä vikaan!



Olen kuitenkin jo tottunut siihen, että suurimmiksi lemppareikseni levyltä kuin levyltä nousevat yleensä ne, jotka eivät ensikuulemalta tee niin suurta vaikutusta (paitsi tämän levyn Passagerarelle tuskin käy niin, aika kaamea tapaus). Tai ehkä se kertoo vain siitä, että kuuntelen levyni niin puhki, että kyllästyessäni ensimmäisiin lemppareihin alkaa pakostakin löytää levyltä uusia kohokohtia. Tämänpäiväisestä ei-ole-mitään-kuunneltavaa-angstailusta (vrt. ei mitään päällepantavaa) päätellen jälkimmäinen järkeily voisi hyvinkin pitää paikkansa.

08 heinäkuuta 2010

Minun olisi pitänyt syntyä mustekalaksi

Ennen tämäniltaista kisakatsomoa keräsimme tulosveikkaukset muistiin, ja kas, eiköhän se minun Espanja vie 1-0 ja maali tulee toisella puoliajalla käynyt toteen, samoin kuin mustekala Paulin ennustus! Ihan hyvin siihen nähden että tekninen tietämykseni jalkapallosta rajoittuu siihen paitsiosäännön tietämille. Onneksi se ei estä minua kannattamasta intohimoisesti Espanjan maajoukkuetta (ja esittämästä siinä samalla paljon tietäväisempää kuin todella olen).

Toisin sanoen, Team España:



Eeppisiä voitonjuhlia odotellessa.


06 heinäkuuta 2010

Ihania ankeriaita



On tullut tänään kuunneltua pitkästä aikaa Eelsiä ja kylläpäs kuulostaakin hyvältä. Jokin tässä laiskassa, aurinkoisessa päivässä loksahtaa mielessäni täydellisesti yhteen Eelsin usein päällisin puolin aurinkoisen mutta sisältä paljon monisyisemmän tunnelman kanssa. Yleinen käsitys kesämusiikista ei ehkä tarkoita lauluja yksinäisyydestä, syrjäytymisestä ja lähestymiskielloista, mutta minä olenkin niin erakoituva luonne etten taida enää ymmärtää että nämä on vähän semmosia surullisia lauluja.



Mark Oliver Everett on yksi lempisanoittajistani, ja miksei säveltäjistäkin. Mitä tulee kappaleisiin, jotka ovat yhtä aikaa sydäntäsärkeviä, järkyttäviä, kauniita ja lohduttavia, mies on mestari. Vaikka Mr. E laulaa vakavista aiheista hilpein sävelin, ei tulos ole irvokas vaan surumielisen rauhoittava. Toisaalta myös aidosti toiveikkaat ja onnelliset laulut istuvat saumattomasti albumikokonaisuuksiin.


Älkää antako videon hämätä, kappale on kyllä Eelsin Numbered Days.

Lisää tällaisia kesäpäiviä. Lisää jäätelöreissuja vesitorniin, täydellistä kesämusiikkia ja täydellisiä farkkushortseja.

05 heinäkuuta 2010

Heinäkuun soittolista

Olen viime syksystä asti tehnyt aina kuukauden alussa soittolistan, jolle kokoan pitkin kuukautta senhetkiset lempparibiisit. Soittolistojen kokoamisessa ei ole takana kerrassaan mitään logiikkaa tai ideologiaa: sama biisi (tai levy) saattaa jumittaa puoli vuotta listalla toisensa perään, lisään soittolistalle jotain lähes joka päivä kuukauden aikana ja toisaalta siltä saattaa kadota biisejä, joihin kyllästyn.

Tätä ei siis ole varsinaisesti blogi mielessä koottu, mutta jos kiinnostaa niin heinäkuun soittolista löytyy täältä: TADAA! Tällä kertaa kuuntelussa on normaalia enemmän 60-70-luvun tavaraa, tiedä mikä siinäkin on. Ehkä se on tämä kesä. Toissapäivänäkin huvitti ties kuinka pitkästä aikaa kuunnella vähän Doorsia, enkä sitten osannut koko päivänä enää muuta kuunnellakaan.

Soittolistan aikajanassa puolivälin keskipaikkeille sijoittuu seuraava biisi, joka löysi soittolistalle Teemalla viime viikolla näytetyn Glastonbury-dokkarin myötä:




03 heinäkuuta 2010

It's gonna lift you up and take you out of here

(Enpäs saanut keikkaraporttia aikaiseksi eilenkään. Iski älytön siivousvimma, mikä tapahtuu noin kerran puolessa vuodessa, joten luonnollisesti sellaista tilaisuutta ei voinut ohittaa. Pyydän anteeksi.)


Arcade Fire Senaatintorilla 28.6

Olin aika ällikällä lyöty, kun Arcade Fire noustuaan lavalle hieman yhdeksän jälkeen maanantai-iltana ensitöikseen kajautti ilmoille Wake Up -kappaleen ensitahdit - enkä kanssakuuntelijoiden rektioista päätellen ollut ainoa. Bändi oli näköjään päättänyt murtaa alkujäykkyyden heti kättelyssä heittämällä ehkä tunnetuimman ja nostattavimman kappaleensa setin ensimmäiseksi.



Itsehän olin tavoilleni uskollisena kakkosrivissä hyppimässä jalat kipeäksi, ja ihan sattumalta osuin vielä pääjehujen Win Butlerin ja Régine Chassagnen kohdalle. Kun välissä vilkaisin kirkon portaiden jähmeämpää meininkiä niin ei kyllä kaduttanut paikan valinta. Ympärillä oli ihanan innostuneita ja energisiä ihmisiä, lava (joka oli muuten mukavan pieni eikä mikään jättiareena) oli metrin päässä, mikäs sen parempaa.

Olen samaa mieltä HS:n arvion kanssa siitä, että mitään kollektiivista, ylimaallista hurmiota yleisön keskuuteen ei syntynyt, mutta en toisaalta osaa valittaakaan, en todellakaan, ainakaan bändin suhteen. Arcade Fire soitti odotetun hyvin ja energisesti ja parhaimmillaan se hurmos oli siellä, hetkisen ainakin. Oli muuten hauska myös huomata, kuinka suvereenisti yhtyeen jäsenet vaihtoivat soittimesta toiseen - esimerkiksi Régine soitti koskettimien lisäksi rumpuja, haitaria, ksylofonia ja posetiivia sekä lauloi. Ja tanssi.



Varsinaisen setin viimeisenä kuultu Rebellion (Lies) oli yksi keikan ehdottomista kohokohdista. Levyllä loistava, livenä aivan käsittämätön. Mikä energia, mikä nostatus, mikä kauneus, tuska, vapaus, kaikki yhtäaikaa. Bongaa ruutupaitaisen William Butlerin lavanympärysjuoksu n. 3:30 alkaen!



Bändi soitti vajaat puolitoista tuntia ja settiin kuului 15 biisiä joista 7 oli tulevalta The Suburbsilta. En jäänyt kaipaamaan mitään erityistä kappaletta ja setti oli muutenkin mielestäni hyvin tasapainossa uutuuksien ja vanhojen hittien välillä. Tunteellisin hetki itselleni oli encoressa ensimmäisenä kuultu Intervention, jonka aikana kyyneleet eivät olleet kaukana. Kylmät väreet sekä livenä että nyt videolta kerratessa. Onhan se sentään ehkä maailman kaunein kappale.



Ihan viimeisenä kuultiin Keep the Car Running, jonka päätteeksi Win hyppäsi yleisöön, tarkoituksenaan kai surffata käsien päällä. Porukkaa oli kuitenkin sen verran harvassa (ja/tai niin heikkotekoista), että mies putosi jaloilleen viereeni, vaikka kuinka pitelin reidestään kiinni. Paikanvalinta oli siis onnistunut. Ja ilta ikimuistoinen.

P.S. Tulkaa pian takaisin.

01 heinäkuuta 2010

you weren't much of a muse, but then I weren't much of a poet

Vietettyäni viime yön VR:n yöjunassa istumapaikalla en ole tänään ollut ihan terävimmilläni. 2 1/2 tunnin oppitunti taloudellisesta ajamisesta vei viimeisetkin energianrippeet, joten raportti Senaatintorilta saa odottaa vielä huomiseen. Teaserina kerrottakoon kuitenkin, että vaikka puristin Win Butlerin reittä tiukasti, se pääsi silti karkuun. Hitto.

Haukotellessani sisuksiani ulos tänä aamuna päätin käydä tarkistamassa, josko valintakokeiden tulokset olisivat ilmestyneet päivän etuajassa, ja siellähän ne, ja hyväksyttyjen listassa vieläpä tuttu nimi, allekirjoittanut nimittäin. Huojennus, helpotus, tyytyväisyys. Ei sillä, että välivuosien pitämisessä mitään pahaa olisi, päinvastoin, itse en vaan olisi jaksanut toista juuri nyt.

Tähän tilanteeseen kuuluu siis ehdottomasti you can do anything -biisi, joten tässä sellainen parhaasta päästä. Tämän soidessa voi tuntea itsensä upeaksi jopa juostessaan hikisenä ratikkaa kiinni läpi ruuhkaisen Mannerheimintien. Testattu on.





Päinvastoin kuin henkilökohtaisella rintamalla, päivän suurin kotimaan uutinen oli varsin masentava. Surullista, ettei Suomessa tarpeettoman lisäydinvoiman sijaan keskitytä uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen. Pointsit silti ydinvoiman vastaiselle kampanjalle hienosta työstä. Minä en aio äänestää ydinvoiman kannattajaa tulevissa vaaleissa.